Enskär – Sälskar - Saggö 20+18=38 nm

Oli sovittu, että pojat voivat mennä vielä kumpparoimaan aamupalan jälkeen, ja vasta sitten jatketaan matkaa. He yrittivät nähdä jotain lahden suulle merkitystä hylystä, mutta vaikka sen piti olla pinnalla oleva, sitä ei löytynyt.

Lähdimme Enskäristä 10.50. Vieressämme ollut puuvene lähti juuri ennen meitä. He olivat menossa Maarianhaminaan. He vetivät itsensä ensin poijulle, nostivat keulan, meloivat vähän, ja sitten keulapurje alkoi viedä heitä pois satamasta. Regina af Vindön kippari kehui lähtiessämme (ja jo kerran aikaisemminkin), että Miss Elaine on ”en rejäl bät” – hän selvästi tykkäsi tällaisista vanhanmallisista paateista – olihan hänellä itselläänkin keskiohjaamo valtavassa, varmaan 50-jalkaisessa veneessään (joka oli kyllä hieno).

Puuvene lähti purjeillaan, melalla hiukan avustettuna, kohti Maarianhaminaa

Enskärin laituri

Ajelimme kohti pohjoista. Tuuli oli kovin kevyttä, vain noin 3 m/s, joten purjeella ei olisi oikein kulkenut. Sitten vastaan tuli Sälskärin majakka. Koska tuuli oli vienoa, aloimme miettiä, voisiko saarella käydä. Sen rannat ovat kiinnittymisen kannalta mahdottomat, ja toisaalta ympärillä on ankkuroimisen kannalta liian syvää. Partiolaisten satamakirja sanoi siellä olevan kaksi poijua, joihin voi ottaa kiinni. Vesibussille pitää antaa tilaa, mutta netistä näkyi, että retkiä Getasta järjestetään vain keskiviikkoisin. Päätimme lähteä ainakin katsomaan lähemmäs.

Rannassa oli pari pikkupaattia ankkurin kanssa kiinni. Me kiinnitimme Miss Elainen poijuun kellon ollessa 14.30. Turkka jäi paatille vahtimaan, ja Eva ja pojat soutivat rantaan. Nostimme kumiveneen kalliolle, ja köysikin saatiin johonkin lenkkiin kiinni. Sitten kävelimme katsomaan majakkaa.

Vesi oli karulla saarella ongelma. Tästä kalliolammesta, "sadevesisäiliöstä", otettiin vesi ennen kuin saarelle saatiin kaivo. Myöhemmin lapset leikkivät tässä laivoilla ja uivat. Tässä myös pestiin vaatteita. Kerrotaan, että siinä myös tiskattiin: naiset saattoivat laittaa taikinakulhon veteen ja nuijapäät söivät sen puhtaaksi :)

Näihin koloihin veneitä vedettiin aikoinaan. Vesi oli korkeammalla, kuten merkki näyttää.

Majakkaan ei tietysti päässyt sisälle, mutta vaikuttava se oli näinkin.

Sälskärin majakka on rakennettu 1868. Se on Suomen vanhin merimajakka. Siellä oli majakkamestareita vuoteen 1948 asti, jolloin se automatisoitiin.

Sälskärissä asui kaksi majakanvartijaa sekä majakkamestari perheineen. Majakanvartijoilla oli oma yhteinen talo ja majakkamestari asui omassa isommassa talossaan. Suurimmasta osasta taloja ei ole jäljellä kuin kivijalka, mutta ainakin joitakin rantavajoja on vielä pystyssä.  

 
Majakkaseura on kunnostanut majakan. Majakanvartija Conrad Hägerin poika, Bengt Häger, opastaa retkiä majakalle ja on ilmeisesti tehnyt myös saaren opastaulut. Hän on julkaissut vuonna 2004 majakan historiasta kertovan kirjan. Majakka näytti olevan hienossa kunnossa. Kiersimme saaresta noin puolet. Majakalla tuntui, että tuuli alkaa nousta. Olimme lähteneet niin vauhdilla, että Villellä ei ollut edes kenkiä… Kallioilla hänenkin oli helppo kulkea paljain jaloin, mutta heinikkoisempaan osaan emme viitsineet mennä. Vähän matkaa Timo kantoi Villeä reppuselässä.

Saari oli karu ja kaunis, kiinnostava paikka – kiva, kun sattui sopiva keli majakalla käymiseen. Entisajan majakkayhteisöt ovat olleet aika jänniä paikkoja – millaistahan on ollut olla toisaalta majakanvartija vastuineen tai majakanvartijan lapsi aika rajatussa reviirissä?

Olimme Sälskärissä vajaan tunnin. Irrotimme Miss Elainen poijusta ja jatkoimme matkaa 15.30. Tuuli oli tosiaan noussut, ja nostimme isopurjeen Sälskärin edustalla klo 16. Tuuli oli ensin niin myötäistä, että vedimme keulapurjeen ulos vasta Djupvikenin edustalla 17.10. Mietimme vähän Djupvikenin lahteen ajamista, mutta purjeet alkoivat vetää sen verran hyvin, että halusimme pidemmälle. Hamnsundetin satama olisi ollut vaihtoehto tai sitten joku luonnonsatama. Selasimme Partiolaisten satamakirjaa, ja päätimme kokeilla Saggön saarta, jossa on useampikin luonnonsatamapaikka. Eteläisellä tuulella nro 26 vaikutti sopivalta suojaisalta lahdenpohjukalta.

Meressä oli aikamoista sinileväpuuroa, kurjaa! Sinilevää nähtiin tällä reissulla ekaa kertaa Maarianhaminan Länsisatamassa, ja nyt ulkomerellä sitä oli valitettavan runsaasti. 

 Vedimme keulapurjeen sisään 18.15 Saggön edustalla ja laskimme isopurjeen 18.45 Saggön pohjoispuolella. Ajoimme Djupglon lahteen ja koitimme katsoa, mihin kohtaan voisi kiinnittyä. Ensin yritimme lahden perälle, mutta siellä oli liian matalaa. Päätimme laskea ensin ankkurin lahdelle ja tutkia rantautumispaikkoja tarkemmin kumiveneellä. Olimme lahdella ankkurissa 19.20.

Eva alkoi tehdä ruokaa: siitä tuli ”merellistä pastaa” eli siihen upotettiin tortillalättyjen täytteistä jääneet guacamole ja salsa, savustettuja kilohaileja, tonnikalapurkki ja tomaattimurskaa. Pastakin oli sopivasti simpukanmuotoista. Taas yksi nopea ruoka, johon sai tyhjennettyä vajaat, puoliksi syödyt purkit, ja josta tuli ihan hyvää. Pasta jäi odottamaan, kun kokeilimme rantautumista.

Ensimmäinen paikka ei toiminut, oli kuitenkin liian matalaa. Turkka ja Timo kävivät vielä uudelleen soutamassa, ja löysivät paremman paikan – ehkä juuri sitä satamakirjassa tarkoitettiin. Saimme kalliokiilojen avulla keulaköydet kiinni, ja pääsimme syömään. Olimme lopullisesti rannassa kiinni noin 20.15. Kalliokiiloja / köysiä laitettiin kolme, eli peruskeulaköysien lisäksi vielä yksi köysi sivusta perään keventämään ankkurin rasitusta.

Saimme olla jonkin aikaa lahdessa yksin, mutta puoli kymmenen maissa paikalle tuli toinen, iso purjevene. Se jäi ankkuriin melko keskelle lahtea, ei edes yrittänyt rantaan.

Merellistä pastaa. Timo väitti sitä salsan vuoksi liian tuliseksi ja sanoi sen olevan mieluummin trooppista pastaa. Purkit tuli siivottua.

Kalliokiilat olivat taas tarpeeseen

Miss Elaine ja Santa Katarina, iso purjevene, joka jäi lahdelle ankkuriin

 
Timo jäi tiskaamaan, muut kävivät rannalla ihmettelemässä kallioita. Aikamoisia lohkareita ja luolia, samantyyppistä maastoa kuin Getassa. Karua ja jylhää.