Vargata - Maarianhamina 17 nm

Säätyyppi vaihtui epävakaiseksi, ja sade alkoi jo aamuyöllä. Heräsimme noin puoli seitsemältä. Vettä ropisi kuuroissa ihan reippaastikin. Onneksi talvella korjauksessa käyneet kattoluukut pitävät nyt hyvin. Joimme aamukahvit ja irrotimme köydet hiukan ennen puolta yhdeksää. Varsinkin perjantaiksi luvataan aika reipasta tuulta, jopa myrskyä, ja suunnittelimme menevämme Maarianhaminaan jo nyt keskiviikkona, ja olevamme siellä lauantaihin saakka. Sitten keula alkaakin kääntyä kotia kohti - enemmän tai vähemmän suoraan.

Sade ropisi, mutta se ei kauheasti haitannut, kun sadevaatteet oli puettu heti päälle. Töftön lossin kohdalla satoi rankasti, sen jälkeen vähemmän. Olimme reilusti ajoissa klo 11 Lemströmin kanavan sillanavaukseen. Siitä ei sitten olekaan kuin pari mailia Maarianhaminaan.

Sumussa laitettiin tutkakin päälle. Ville piirsi myöhemmin illalla tutkasta kuvan.

Itäsataman edustalla ei nyt ollut paikoille ohjausta. Paikkoja näkyi olevan vapaana reilusti. Ajoimme ensin paalupaikkaan satama-altaan vasemmalle reunalle betonilaituriin. Olimme siinä klo 12.00. Emme kuitenkaan olleet oikein tyytyväisiä paikkaan, sisempänä olisi enemmän suojassa mahdollisille koville tuulille. Emme olleet oikein varmoja siitä, mitkä paikat ovat varattavia, joten kävelimme satamakonttoriin kyselemään asiaa, ja samalla katsomaan, miten laitureissa on tilaa. Laiturien välit ovat aika ahtaat, joten siellä ei viitsisi kankeahkolla Miss Elainella  turhaan edestakaisin ajella. Satamakonttorista selvisi, että varattavia paikkoja ei ole kuin ihan ulkoreunassa. Niiden määrää oli vähennetty, koska "ne oli koettu hankalaksi sekä asiakkaiden että henkilökunnan kannalta". Satamapoika neuvoi siirtymään ihan mihin vaan, tolppiin tai aisapaikkoihin.

Harkitsimme aisapaikkaa, ja muutimme köysiäkin jo sen mukaan. Sitten aisalaiturin päässä ei ollutkaan enää vapaita paikkoja, ja teimme vähän hätäisen päätöksen vaihtaa toiseen laituriin ja paaluihin. Pääsimme paikalle ihan nätisti, mutta köysien käsittely ei kyllä ihan ammattimaisesti sujunut. Mustat raskaat keulaköydet olivat hassusti, perässä ei ollut köysi ihan kunnolla kiinni. No, onneksi ei tuullut, niin oli aikaa säätää. Olimme uudelleen kiinni laiturissa noin 12.30.

Päästyämme paikoillemme Turkka kävi maksamassa satamamaksun. Samassa alkoikin taas sataa rankemmin, ja Eva ja Timo laittoivat pressut äkkiä paikoilleen. Oli edelleen aika lämmintä, eikä lämmitintä viitsinyt käynnistää. Kosteudesta huolimatta avotila kuivui yllättävän nopeasti.

Istuimme salongissa, keitimme kahvit ja vetelehdimme. Olisi tehnyt mieli lähteä kaupungille, mutta sadetutka lupasi sateen taukoavan neljän jälkeen, joten kannatti odotella. Emme siis lähteneet etsimään kahvilaa, vaan keitimme kahvit paatissa. Välissä vettä satoi todella rajusti. Viereen tuli parikin venettä kovan kuuron aikaan - emme juuri edes kuulleet niiden tulevan, huomasimme naapurit vasta, kun vene liukui ohi salongin ikkunan.

Sade taukosi neljän jälkeen. Pakkasimme tyhjät pullot reppuun, ja lähdimme katsomaan kaupunkia. Kävimme Mathishallenissa ja kirjakaupassa, ja palasimme paatille. Ville halusi ja sai kirjakaupasta pienen ritareista kertovan kirjan, Eva dekkarin ja Timo tussin - Turkka sai maksaa hankinnat.

Söimme veneessä murukastiketta ja makaronia. Samalla yritimme varata Eckerö Linen risteilyn Eckeröstä Grisslehamniin huomiselle. Ne olivatkin kaikki loppuunmyytyjä, myös perjantailta. Tilaa olisi ollut vasta lauantaina, jolloin emme enää ajatelleet olla Maarianhaminassa. Laivaan otetaan koronan vuoksi vain 60 % normaalista kapasiteetista, ja laivan ravintoloihin vain 50 % kapasiteetista. Harmitti! Villeltä pääsi itku, kun odotettu risteily ei onnistuisikaan. Sitten selvitimme, pääsisikö Rosellalle, joka puolestaan risteilee Maarianhaminasta Kapellskäriin. Turkka tarkisti Viking Linen tilanteen, mutta sielläkään ei ollut tilaa buffetissa - laivalle olisi sinänsä mahtunut mukaan. Emme nyt vielä ainakaan sitä varanneet, laivalla syöminen olisi kuitenkin iso osa koko juttua. No, netissä olevien ohjeiden mukaan Eckerö Linella pitäisi käyttää kumihanskoja buffetissa eli ehkä pärjäämme ilman tätä kokemusta.

Ilman risteilyä tietysti selvitään, mutta silti tilanne harmitti ihan todella. Minusta tuntuu kuin olisin joutunut johonkin outoon dystopiaan, elokuvaan, jossa ihmisistä tulee pelokkaita, asenteellisia ja aivottomia zombeja. En pelkää koronaa, mutta pelkään ihmisiä. Pelkään, että Timo aivastaa tai niiskuttaa väärässä paikassa heinänuhansa takia, ja mieluummin ylilääkitsen häntä, jotta näin ei kävisi. Olen surullinen, koska hän joutuu pitämään maskia koulussa ja hengittämään aivan turhaan jonkin (helposti likaisen) kankaan läpi. Harrastuksista tulee vaikeita tai niitä ei ole. En mene bussiin niin kauan kuin sinne "vaaditaan" maskia, joten liikkumisen vapauteni on viety. Maailmasta on tullut rajoitettu, ylimielisten ja itsekkäiden ihmisten temmellyskenttä, jossa maskilliset mukamas "suojaavat muita" ja oikeasti luovat pelon ja epäluottamuksen ilmapiirin. En enää uskalla aivastaa julkisesti, yskäisy olisi sosiaalinen kuolema. Vessassa käydessäni joku aivasti naapurivessassa. Pelästyin. Ensimmäinen ajatukseni oli, että entä jos altistun, ja joudun karanteeniin, koska olen liikkunut yleisissä tiloissa Maarianhaminan vierassatamassa. Maailma on aivan hullu, ja se on pelottavaa, ei korona. En pelkää kuolemaa, en ainakaan omaani, mutta pelkään kyllä Attendoa, jossa vanhus voidaan eristää oman tahtonsa vastaisesti yksin huoneeseensa. Pitkästä aikaa itketti.

Ville oli piirtänyt jo valmiiksi risteilylaivan laivareissua odottaessaan. Kun hän kuuli, ettei sinne päästäkään, hän veti silmät kyynelissä rastin piirustuksen yli. Sitten hän alkoi vetää rasteja hyttien ikkunoille - ensin kaikkiin, ja siten asiaa mietittyään joka toiseen - koska koronarajoitukset.

Satakunnan Kansan pääuutinen oli tänään, että Huittisista on löytynyt yksi koronatartunta. Oikeasti!! Yyterissä oli ollut helteellä paljon ihmisiä, ja siihenkin reagoitiin lehden kommenteissa lähes pelkästään negatiivisesti: "Kyllä nyt on maskit ja turvavälit unohtuneet". Miksi ei kommentoida, että onneksi ihmiset osaavat tankata aurinkoa ennen marraskuun synkkyyttä. Netti ja some tuntuu tuhoavan maalaisjärjen, suvaitsevaisuuden ja kohteliaisuuden. Olisin siitäkin enemmän huolissani kuin koronasta.

Arkipelagin valokyltti on sentään yhtä turkoosi kuin ennenkin. En tiedä, kaipaanko paluuta vanhaan, kai sitäkin - mutta eniten kaipaan järkeä ja suhteellisuudentajua hulluuden sijaan.