Sää jatkui torstaina syksyisenä. Tuuli oli edelleen kohtalaista, vaikka selvästi eilistä rauhallisempaa ainakin iltaa kohden. Päättävät elimet eivät oikein osanneet päättää, olisiko kivampi lähteä vai jäädä. Timo halusi lähinnä uimaan ja Ville leikkipaikalle. Niinpä Timo meni aamupäivällä yksinään saunaan ja uimaan ja Ville jäi laivahiekkalaatikolle, kun Turkka ja Eva menivät kauppaan. Tuuliennusteet eivät oikein näyttäneet vieläkään houkuttelevilta puolilta päivin. Lähtemisen sijaan kaivoimme potkulaudat esille ja lähdimme potkulautajoukkueena potkimaan kohti Skagenia eli Jumoon ajavaa vaijerilossia.
Skagen ajaa käytännössä koko ajan Iniön ja Jumon välillä eli se on kutsuttavissa tarpeen mukaan. Liikennettä tuntui olevan aika paljonkin saarten välillä. Jos ajaa nelisen kilometriä Jumon läpi, päätyy toiseen lossirantaan, josta pääsee yhteysaluksella (s/y Aura) Kustavin puolelle Heponiemeen. Me emme potkineet sinne saakka, mutta naapuripaatistamme meni porukkaa ensin taksilla sinne ja sitten Kustavista Taivassalon autolla Turkuun.
Jumon pohjoispään lauttarannassa kerrottiin olevan Iniön virallisen uimarannan. Lisäksi siellä olisi ollut testattavaksi seuraava kahvila, Cafe Alppila. Jos olisi ollut hienompi ilma, olisimme varmaan menneet sinne asti. Nyt kävimme vain Erkas gårdenin tilamyymälässä. Ostimme heidän valmistamiaan viilejä eilen Iniön kaupasta. Erkas gårdenissa on ravintola, vuohia ja meijeri ja myös pieni panimo. Viilit olivat hyviä, joten innostuimme niiden perusteella potkimaan Jumoon. Tilapuodista löytyi saaristolaisleipää ja "päivän leipää", joka oli tänään vaaleaa sekaleipää, sekä vuohenmaidosta tehtyä halloumia. Ravintola olisi ollut auki vasta illalla. Vuohet olivat pihassa aitauksessaan. Ne olivat uteliaita ja söivät innolla tarjottuja voikukanlehtiä.
Sadekuurojen mahdollisuuden vuoksi emme jatkaneet matkaa Jumon läpi, vaan käännyimme takaisin lossille ja Iniöön. Meillä oli repussa muutama pakasterasia, ja kun sadetta ei näkynyt, menimme Iniön puolella luontopolkureitin kohdasta metsään ja ja aloimme täyttää rasioita mustikoilla. Pojat söivät sen mitä keräsivätkin, mutta saimme kuitenkin kaksi puolen litran rasiaa täyteen ja kolmannenkin puolilleen. Mustikoita oli paljon, ja tuuli piti hyttyset loitolla.
Paatille palattuamme mietimme vieläkin siirtymistä vaikka Keistiöön, mutta laiskuus voitti ja jäimme edelleen paikoillemme. Kävimme kaupassa maksamassa seuraavan satamamaksun ja ostimme päivän ruoaksi possun sisäfileen. Hellalla oli ruuhkaa, kun piti keittää perunoita ja kukkakaalia, paistaa possu ja tehdä kastike. Hetken tuli Leonellaa ikävä, kun säädin eri kattiloiden kanssa... Jälkiruoaksi saatiin mustikoita.
Iniö Lanthandelissa tuli käytyä monta kertaa, ja aina löytyi jotain ostettavaa. Silti kaupan valikoimassa olisi minusta ollut hiukan parantamisen varaa, osittain olisi vain pitänyt tilata tukusta enemmän tavaraa. Salaatit olivat kortilla, hedelmiä oli vähän, samoin tuoretta leipää tai kahvipullaa. Yhtenä päivänä oli munkkeja, mutta muina päivinä ei näkynyt mitään irtotavarana myytävää leipää tai sämpylää. Omenoita oli jokunen, torstaina banaaneja (ostettiin iso terttu, hyviä), hyviä tomaatteja, kurkkua ja kukkakaalia, korppoolaisia uusia perunoita. Paikallista tuoretarjontaa olisi luullut voivan hyödyntää enemmän, kun vertaa hommaa vaikka Korppoon tai Föglön k-markettiin. Palvelu oli ystävällistä, mutta jotenkin vähän "alistunutta", ikään kuin pyydettiin valmiiksi anteeksi. Viikko oli toki huono esimerkki, koska satamakapteeni oli yhtäkkiä sairastunut, ja siksi sekä kauppa että satama toimivat jonkin päivän vajaalla miehityksellä. Silti olisi jotenkin toivonut enemmän otetta, yritystä, tsemppiä - haluaisin kaupan ja saariston kaiken kaikkiaan pysyvän elinvoimaisena.
Loppuilta kului lähinnä saunoessa. Timo kävi saunasta myös monta kertaa uimassa. Iltapalana maistoimme Erkas gårdenin leipää, ja se oli tosi hyvää. Jos olisimme tiennyt, miten hyvää, olisimme ostaneet kaksi.
Myöhään illalla, puoli kahdentoista maissa, jostakin alkoi kuulua aika kovaäänistä puhetta ja musiikkia. Vessareissulla selvisi äänen lähde, yksi laiturin päässä olevista veneistä. Alkoi ärsyttää: Joku katsoi selvästi jotain elokuvaa tai sarjaa volyymi täysillä. Kaikki repliikit kuuluivat, kuva vain puuttui. Mietimme vähän aikaa, mennäkö sanomaan jotain vai ei. Sitten totesimme äänen olevan niin kovan, että sen täytyi tulla paatin ulkokaiuttimista. Turkka meni kohteliaasti kysymään, mahtavatko istumalaatikon kaiuttimet olla vahingossa päällä... näin oli, ja veneessä ollut mies oli ihan nolo ja pahoillaan. Satama hiljeni. Tarinan opetus: kannattaa mennä sanomaan, eikä vain kiukutella, sillä kyseessä ei aina olekaan joku pöllö, on vain sattunut vahinko. Tyypin onneksi hän ei katsonut mitään räiskintä- tai läähätys-elokuvaa - se olisi ollut vielä nolompaa :)
Paatille palattuamme mietimme vieläkin siirtymistä vaikka Keistiöön, mutta laiskuus voitti ja jäimme edelleen paikoillemme. Kävimme kaupassa maksamassa seuraavan satamamaksun ja ostimme päivän ruoaksi possun sisäfileen. Hellalla oli ruuhkaa, kun piti keittää perunoita ja kukkakaalia, paistaa possu ja tehdä kastike. Hetken tuli Leonellaa ikävä, kun säädin eri kattiloiden kanssa... Jälkiruoaksi saatiin mustikoita.
Iniö Lanthandelissa tuli käytyä monta kertaa, ja aina löytyi jotain ostettavaa. Silti kaupan valikoimassa olisi minusta ollut hiukan parantamisen varaa, osittain olisi vain pitänyt tilata tukusta enemmän tavaraa. Salaatit olivat kortilla, hedelmiä oli vähän, samoin tuoretta leipää tai kahvipullaa. Yhtenä päivänä oli munkkeja, mutta muina päivinä ei näkynyt mitään irtotavarana myytävää leipää tai sämpylää. Omenoita oli jokunen, torstaina banaaneja (ostettiin iso terttu, hyviä), hyviä tomaatteja, kurkkua ja kukkakaalia, korppoolaisia uusia perunoita. Paikallista tuoretarjontaa olisi luullut voivan hyödyntää enemmän, kun vertaa hommaa vaikka Korppoon tai Föglön k-markettiin. Palvelu oli ystävällistä, mutta jotenkin vähän "alistunutta", ikään kuin pyydettiin valmiiksi anteeksi. Viikko oli toki huono esimerkki, koska satamakapteeni oli yhtäkkiä sairastunut, ja siksi sekä kauppa että satama toimivat jonkin päivän vajaalla miehityksellä. Silti olisi jotenkin toivonut enemmän otetta, yritystä, tsemppiä - haluaisin kaupan ja saariston kaiken kaikkiaan pysyvän elinvoimaisena.
Loppuilta kului lähinnä saunoessa. Timo kävi saunasta myös monta kertaa uimassa. Iltapalana maistoimme Erkas gårdenin leipää, ja se oli tosi hyvää. Jos olisimme tiennyt, miten hyvää, olisimme ostaneet kaksi.
Myöhään illalla, puoli kahdentoista maissa, jostakin alkoi kuulua aika kovaäänistä puhetta ja musiikkia. Vessareissulla selvisi äänen lähde, yksi laiturin päässä olevista veneistä. Alkoi ärsyttää: Joku katsoi selvästi jotain elokuvaa tai sarjaa volyymi täysillä. Kaikki repliikit kuuluivat, kuva vain puuttui. Mietimme vähän aikaa, mennäkö sanomaan jotain vai ei. Sitten totesimme äänen olevan niin kovan, että sen täytyi tulla paatin ulkokaiuttimista. Turkka meni kohteliaasti kysymään, mahtavatko istumalaatikon kaiuttimet olla vahingossa päällä... näin oli, ja veneessä ollut mies oli ihan nolo ja pahoillaan. Satama hiljeni. Tarinan opetus: kannattaa mennä sanomaan, eikä vain kiukutella, sillä kyseessä ei aina olekaan joku pöllö, on vain sattunut vahinko. Tyypin onneksi hän ei katsonut mitään räiskintä- tai läähätys-elokuvaa - se olisi ollut vielä nolompaa :)
------------------------
Perjantaiaamu oli sitten kunnolla sateinen. Se ei oikein nostanut kenenkään mielialaa. Pojat aloittivat aamun tappelemalla siitä, kumpi saa lukea "Veneliikenteen säädökset" -kirjaa...
Sadetutka lupaili aamulla, että rintama voisi väistyä puolen päivän maissa. Sitä odotellessa tein mustikkapiirakan eilen poimituista mustikoista. Leivinjauhe puuttui (nyt täydennetty paatin varustukseen), joten murotaikinapohjasta tuli vähän keksimäinen. Hyvää ensimmäinen paatin uunissa tehty mustikkapiirakka silti oli. Ville tosin söi mieluummin Pirkka-sitruunamuffinssin, eikä halunnut edes maistaa mustikkapiirakkaa. No, makunsa kullakin.
Vettä losotti edelleen, ja sadetutka oli huonontanut ennustettaan. Aloimme pelata Carcassonnea, ja päätimme olla vielä yhden yön (neljännen!) samassa paikassa. Historiallista, emme koskaan ole mojuneet näin pitkään yhdessä satamassa. Leonella aika pienine sisätiloineen ei oikein houkutellut. Söimme munakasta paatissa sateen edelleen ropistessa. Vasta kuuden maissa illalla alkoi kirkastua. Turkka ja Timo kävivät saunassa, Ville ja minä emme viitsineet saunoa. Me kävimme muuten rannassa kävelemässä ja perkasimme loput mustikat iltapalaksi.
Tämäkin kuultiin/laulettiin lopun sessiossa: Tatuoitu nainen. En muista ennen kuulleeni, voihan nakkisämpylä.
Iniön satamassa on musta metallipenkki, jonka selkänojaan on kuvattu aurinko ja kissa. Ville oli huomannut kissan, ja sitä kautta tulin itsekin katsoneeksi penkkiä tarkemmin. Siinä luki Dora / Lammholm ja "Saaristossa kaikki on mahdollista" eli "I skärgården är allting möjligt". Dora ja Lammholm eivät heti soittaneet kelloa aivoissa, mutta Google auttoi taas: Kyseessä oli "ulkosaariston uskomaton Dora" eli täti, josta Svenska Yle oli 2016 tehnyt meidänkin joskus katsoman dokumentin. Dora oli syntynyt ja elänyt koko ikänsä Lammholmin saarella ja asui siellä edelleen saaren ainoana ympärivuotisena asukkaana kissansa Sakun (nimetty Saku Koivun mukaan) 87-vuotiaana dokumentin tekoaikaan.
Penkki oli paljastettu kesäkuun alussa:
https://www.facebook.com/groups/730005867098496/permalink/2894437417321986/. Dorasta on tehty kaksi dokumenttia: Ensimmäinen hänen vuodestaan Lammholmissa ja jatko-osa, kun hän 90-vuotiaana oli pakotettu muuttamaan Aftonro-vanhainkotiin Iniöön.
Iniöstä jäi kaikesta sateesta ja tuulesta huolimatta jännästi positiivinen fiilis. Ehkä muuallakin kuin saaristossa kaikki on mahdollista, ja "we shall overcome" niin koronasta kuin muustakin sotkusta. Pitää vaan yrittää ja uskoa itseensä ja muihin kuin Lammholmin Dora.
--------------------
Iniö jäi lopulta taakse lauantaina 25.7. Käynnistimme koneen kymmeneltä Iniössä ja sammutimme kahdelta Katanpäässä. Olimme laiskoja purjehtijoita, koska tuuli oli joko heikkoa tai vastaista - paitsi viimeiset pari mailia, jotka olisi kyllä päässyt ihan nätisti. Miten se olikaan: kyllä sika syitä keksii, milloin on kärsä kipeä ja milloin maa jäässä.
Katanpäähän on tänä kesänä saatu uusi ponttonilaituri poijuineen sekä kahdeksan paikan aisapaikkalaituri pienemmille veneille. Paikkojen määrä on tuplaantunut. Me ajoimme vanhaan laituriin, laiturin ulkoreunalle. Sisäpuolellakin olisi ollut hyvin tilaa operoida. Satama-allas on hyvä ja suojainen, laiturit korkeat ja helpot kiinnittyä. Olemme edellisen kerran olleet Katanpäässä 2011. Silloin Timo oli ihan pieni, kaatui louhoksella ja sai haavan otsaansa. Sitä käytin näyttämässä Ukin terveyskeskuksessakin, mutta tikkejä ei tarvittu. Pieni arpi siitä jäi otsaan.
Katanpää oli armeijan saari 1999 asti, ja vuodesta 2000 se on kuulunut Metsähallitukselle. Se on osa Selkämeren kansallispuistoa. Katanpää oli osa tsaarinaikaista puolustusketjua, sen pohjoisin haara. Tänne rakennettiin 1915 alkaen isompi ja pienempi tykkipatteri, kaikkiaan kahdeksan tykkiä sekä pitkät pätkät jopa kahdeksan metriä leveää mukulakivettyä tykkitietä. Ennen sotia täällä toimi vankila. Sodan aikana saari osallistui lähinnä ilmatorjuntaan. Sodan jälkeen täällä oli vähän aikaa alokkaiden koulutusta, ja myöhemminkin järjestettiin leirejä. Suurimman osan aikaa linnaketta / tykkejä hoitivat vain värvätyt. Tarkempaa tietoa löytyy vaikka Metsähallituksen sivuilta: https://www.luontoon.fi/katanpaa?inheritRedirect=true
Teimme heti pienen saarikierroksen. Ensin kävimme kivilouhoksella. Sitten kävelimme kiinalaisten vankien aikanaan rakentamaa mukulakivistä tehtyä tykkitietä keskemmälle saareen. Kävimme tutustumassa isoon ja pieneen tykkipatteriin, nuuskimme kännykän valossa bunkkerissa ja kiipesimme vartiotorniin. Mielenkiintoista, taas kerran.
Rantareitin jätimme tässä kohtaa kiertämättä, sillä piti hoitaa nälkä pois. Miss Elaine tarjosi taco-buffetin yläkannella eli taco-lättyjä, jauhelihakastiketta, mango-papaija-salsaa, guacamolea, juustokastiketta, maisseja ja salaattia. Turkka tiskasi rannassa. Pesupaikka oli muuten hyvä, mutta tehty kovin lyhyille tiskareille, tiskipöytä oli aika paljon normaalia tasoa matalammalla.
 |
| Pumppuhuone |
Pojat jäivät iltapalan jälkeen keskenään paattiin luvaten hoitaa hammaspesut keskenään. Turkka ja minä kävelimme vielä uudelleen pikkupatterille, nyt "Pirunpellon polkua" pitkin. Pikkupatterin näköalakallioilla oli pariskunta ja vähän huonossa kunnossa oleva koira. Juttelimme heidän kanssaan, ja kävi ilmi, että he olivat saaren yrittäjäpariskunta, joka pyörittää toimintaa täällä Metsähallituksen vuokralaisina. He olivat olleet täällä 2014 kesästä. Totesivat olevansa yhden sortin elämäntapaintiaaneja, jotka tekevät talven töitä voidakseen harrastaa vierasvenesataman pitoa kesällä... He asuvat puolet vuodesta mantereella ja puolet täällä. Ihmettelimme ja pahoittelimme jo Jungfruskärissä sitä, miten maiseman ja rakennusten annetaan rapistua. Täällä on ihan sama juttu. Pariskunnan mukaan Metsähallituksella on kyllä suunnittelijoita Helsingissä, mutta ei varsinaisia raa'an työn tekijöitä paikoissaan. Suunnittelijat taas eivät tunne paikkoja: Tänne esimerkiksi oli suunniteltu laiduntavia eläimiä, vaikka yrittäjäpariskunnan mukaan ruokaa ei riitä kuivina kesinä edes heidän lampailleen (joita on kolme) ja saaren peuroille. On kyllä hassua, miten mieluummin kannattaa maksaa ihmisille tuet kotiin, kuin teettää heillä käytännön töitä (sanoo turha entinen controller ja wannabe-historioitsija).
 |
| Pirunpeltoa. Aikaisemmin tätä oli luultu muinaishaudaksi, mutta kyseessä lienee vain luonnon luomus. |
Maisema oli illan auringossa todella kaunis. Sileistä kallioista tuli vähän ikävä Raitakariin: Sama aurinko laskee myös Aspuskerin taakse, vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti