Teimme eilen illalla saunan jälkeen tuuliennusteiden, käytettävissä olevan ajan ja oman mielikuvituksemme rajoittamia reittisuunnitelmia. Päädyimme suuntaamaan vielä Ahvenanmaalle, sen pohjoisosaan eli Getaan. Jos tuuli ei olisi ennusteen mukainen, eikä matka kulkisi, voisimme jäädä vaikka Fiskön laituriin ja miettiä sitten uudelleen. Söimme aamupalan Katanpään laiturissa, ja lähdimme liikkeelle 10.00.
Nostimme purjeet tunnin päästä Lillklyndanin kohdalla. Ennuste toteutui ja tuuli vei meitä hienosti kohti Ahvenanmaata. Ei ollut tarvetta jäädä Fisköseen, vaan jatkoimme siitä oikoväylää länteen eli "valkoista vettä" pitkin Simskälaan. Palattuamme väylälle laskimme purjeet Hamnsundetin kohdalla ja jatkoimme vielä kymmenisen mailia koneella Djupvikeniin.
Djupviken on tunnettu ankkuripaikka, rantaankin pääsee joistakin kohdista. Saavuimme sinne vasta kahdeksan maissa illalla. Lahdella oli yllättävän paljon veneitä. Rannan kallioissa oli kiinni ainakin kuusi venettä ja ankkurissa toinen mokoma. Ajoimme aika pitkälle lahteen, sillä emme olleet ennen käyneet Djupvikenissä ja satamakirjan mukaan syvää piti olla ihan lahden pohjukassakin. Siellä oli kuitenkin jo veneitä. Kello oli niin paljon, että emme juurikaan edes harkinneet rantaan yrittämistä, vaan aioimme ankkuriin. Todettuamme lahden pohjukan olevan täynnä, arvioimme rannan kallioissa olevien veneiden ja seuraavan ankkurissa olevan veneen välin sellaiseksi, että voisimme jäädä siihen. Laskimme ankkurin, vettä oli viitisen metriä.
Veneen haettua paikkansa totesimme sen olevan vähän lähellä seuraavaa ankkurissa oleva venettä, ja vaihdoimme paikkaa hieman eri kohtaan rannan suunnassa. Se auttoi vähän, mutta johti meidät vähän lähelle seuraavaa venettä. Mietimme, pitäisikö siirtää vielä, mutta myöhäinen aika ja alkanut sade sai päättämään, että voimme olla tässä. Aloin laittaa ruokaa, jotain nopeaa pataa, ja Turkka touhusi vielä kannella. Lähellä olevan veneen, Hallberg-Rassyn, kannella oli myös näkynyt mies, mutta hän ei sanonut mitään, vaan luikahti sisälle veneeseensä ennen kuin Turkka ehti varmistaa sopiiko tähän jäädä. Vähän jälkeen yhdeksän olimme juuri saaneet ruoan valmiiksi ja aloittelemassa ateriaa istumalaatikossa, kun Hallbergin moottori pärähti käyntiin ja ankkuripeli käynnistettiin. Turkka avasi pappateltan vetoketjua, ja huusi, että kyllä me siirrymme, jos olemme liian lähellä. Mies ei vastannut oikeastaan mitään, huusi vain hyvin vihaisesti: "Viisitoista metriä!" Turkka huusi uudelleen, että se on meidän asia siirtyä ja kyllä me siirrymme, mutta mies ei vastannut mitään, alkoi vain nostaa ankkuriaan ja ajoi reippaalla kaasulla meidän edestämme lahden suulle päin, ja laski sinne ankkurinsa uudelleen.
Meni kyllä ruokahalu. Olen tai olemme harvoin tunteneet itseämme niin tyhmiksi kuin siinä. Olisi vaan pitänyt nostaa ankkuri vielä toisen kerran, eikä jäädä niin lähelle, vaikka sanoisinkin etäisyyden kyllä olleen selvästi enemmän kuin 15 metriä... Joka tapauksessa itsekin mietimme, että tämä on vähän turhan lähellä, joten olisi vaan pitänyt tehdä asialle jotain. Toisaalta mitään vaaraa tai hätää ei ollut, olisimme hyvin voineet vaikka syödä rauhassa ensin, ja siirtää veneen sitten. Hohhoijaa, opimmepa pitämään etäisyyttä paremmin. Nukuttikin huonosti, kun harmitti ja nolotti niin paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti