Enklinge - Berghamn (Nauvo) 35 nm

Enklingen kotiseutumuseo tai museotila Hermas oli avoinna kesällä 2020 vain heinäkuussa. Ehdimme museoon vielä viimeisenä aukiolopäivänä! Enklinge oli nyt sopivasti kotimatkan varrella - hassua sinänsä, että aikaisempina kesinä emme ole käyneet Enklingessä lainkaan, ja nyt tuli tehtyä jopa toinen visiitti. Otimme rannasta lainapyörät ja olimme museon ovella heti sen avauduttua 10.00. Ovet olivat auki, mutta ketään ei näkynyt missään. Ensimmäisessä näyttelytilassa oli kalastusvene (joka sekin oli Hermasin viimeisen asukkaan Sven Karlssonin rakentama, kuulimme myöhemmin), sekä valokuvia enklingelaisesta kalastuksesta 1900-luvun alkupuolella ja vähän sen jälkeenkin. Siellä oli myös hyvä valikoima Nähtävyyksiä=Sevärt -lehtisiä, joita olimme jo ostaneet ainakin Kökarin Hamnösta ja Bomarsundista. Ne ovat Ahvenanmaan maakuntahallituksen kustantamia, lyhyehköjä historialehtisiä eri paikoista tai asioista. Tekstit ovat kivasti kirjoitettuja: asiallisia, mutta sen verran kompakteja, että Timokin on tykännyt lukea niitä. Niitä katsellessamme museon opas tuli paikalle.

Opas, ilmeisesti paikallinen naishenkilö, puhui hyvää suomea. Joitakin vanhojen esineiden sanoja hän opastaessaan haki, mutta mitään aksenttia puheessa ei ollut. Hän sanoi, ettei museoon ole pääsymaksua, ja opaslehtisistäkin suurimman osan sai ottaa ilmaiseksi, aikaisemmista olimme maksaneet muutaman euron. Valikoimme kolme kiinnostavaa lehtistä: suomenkielisen Hermasin esitteen ja ruotsinkieliset Vrak ja Batterier. Sitten laitoimme maksuksi vähän rahaa "vapaaehtoisiin avustuksiin". Opas sanoi voivansa lähteä mukaamme kiertämään rakennuksia. Se oli kiva, paikasta sai enemmän irti, kun joku osasi kertoa taustoja. Mitään opastauluja tai selittäviä tekstejä rakennuksissa ei ollut.

Hermas on vanha, täydellisenä kokonaisuutena säilynyt saaristolaistila. Kaikki rakennukset ovat alkuperäisillä paikoillaan muodostaen karja- ja miespihan, joita erottaa talliosa. Rakennukset rajaavat kummankin pihan ja talliosassa on avoin katettu liiteri, josta voi sulkea veräjän erottaen näin pihat toisistaan. Rakennuksia on parikymmentä. 

Tilan ensimmäinen tunnettu talonpoika oli Per Olsson, joka mainitaan Kustaa Vaasan aikaisessa maakirjassa vuodelta 1537. Hän oli "räkningsman", eli hänellä oli ilmeisesti jonkinlainen veronkantoon liittyvä luottamustoimi. Tila oli siihen aikaan Enklingen suurin. Vuonna 1661 tila on merkitty kruununtilaksi. Valtio omisti tilan, samoin kuin mutkin Enklingen tilat. Samana vuonna tilalle muutti Herman Tomasson, jonka mukaan tila todennäköisesti sai nimensä. Hän oli uskottu mies, ja toimi lautamiehenä Kumlingen käräjäkunnassa. 

Hermasin tila jaettiin kahtia 1730 samassa yhteydessä, kun Ahvenanmaan tilat numeroitiin. Hermasin numeroksi tuli neljä. Siitä erotettu, Enklingen eteläisen rannan puoleinen osa sai nimen Enklobb, ja sen isännästä tuli luotsitalonpoika.

Suomen sodassa 1808-09 kuningas Kustaa II Aadolf sovelsi "poltetun maan taktiikkaa" ja määräsi itäahvenanmaalaiset kylät poltettaviksi. Väestö evakuoitiin pääsaarelle. Näin haluttiin vaikeuttaa venäläisten joukkojen talvehtimista. Enklingen kylä poltettiin tammikuussa 1809. Jo saman vuoden keväällä kyläläiset palasivat ja aloittivat jälleenrakentamisen. Suurella todennäköisyydellä uudet rakennukset tehtiin vanhoille perustuksille. Hermasin tilan rakennukset ovat siis kaikki tehty 1809 jälkeen, mutta oletettavasti samoille paikoille mitä ne olivat tätä ennen.

Muutenkin Hermasin tilalla aika oli ikään kuin pysähtynyt. Tilalla asuivat viimeksi naimattomat sisarukset, 1873 syntynyt Edla, 1882 syntynyt Augustin sekä 1897 syntynyt Sven Karlsson. Edla ja Augustin kuolivat 1960-luvulla. Sen jälkeen Sven asui tilalla yksin melkein kuolemaansa saakka 1973. Jo Sven Karlssonin eläessä Ahvenanmaan maakuntahallitus oli lähestynyt häntä ja ehdottanut tilan ostamista museoksi. Tilan ainutlaatuisuus ja kulttuurihistoriallinen arvo tuli siis Svenin tietoon, ja hän suhtautui myönteisesti museoimishankkeeseen. Myös Seurasaarisäätiöllä oli ollut suunnitelmia 1960-luvulla muuttaa osa Hermasin rakennuksista Helsinkiin. Onneksi tämä ei toteutunut, vaan tila säilyi siellä "minne se kuuluu". Provenienssi, tilan tarina, olisi mennyt aika pahasti rikki, jos tilakokonaisuus olisi hajotettu. Tilan myi maakuntahallitukselle Svenin avioton poika 1979.

Hermasin tilalla oli pitkään säilytetty kaikki, rikki menneet esineetkin, ja muutenkin eletty pitkälti omavaraistaloudessa vanhojen tapojen mukaisesti. Melkin kaikki käyttöesineet on valmistettu tilalla: ruoka, sänkyvaatteet, työkalut... Museossa on ollut periaatteena säilyttää kaikki alkuperäisillä paikoillaan. Niinpä käyttöesineet ovat pitkälti esillä siellä, missä Sven on niitä käyttänyt. Rakennuksia on tarpeen mukaan korjattu ja restauroitu vanhan mallin mukaan.

Osa Hermasin käyttöesineitä on ollut hyvin vanhoja, esimerkiksi Svenillä on ollut käytössä puinen ruokalautanen, jossa on vuosiluku 1776. Ruokailussa käytettiin puulusikoita, joita oli esillä kolme eli tilan kolmen viimeisen asukkaan henkilökohtaiset lusikat. Sven Karlsson oli eräänlainen monitoimimies. Hän oli laivanrakentaja, suutari, hienopuuseppä ja kalastaja. Tämä kaikki onnistui erilaisin itsetehdyin apuneuvoin, sillä hän oli invalidisoitunut jo 18-vuotiaana vahingonlaukauksen johdosta - luoti oli osunut toiseen jalkaan ja se jouduttiin amputoimaan. Hänellä oli esimerkiksi polkupyörä, jossa oli itse lisätty polttomoottori. Hevosta hän myös ajoi, mutta traktorin ajaminen olisi ollut mahdotonta. Yksinään asuessaan Sven asui ainakin talvisin ns. pikkutuvassa, jossa hänellä oli samassa huoneessa paitsi keittiö ja makuuhuone, myös puusepän- ja suutarinverstaat. Hän oli selvästi tehnyt kenkiä muillekin, lestejä oli eri kokoisia ja mallisia. Tuvassa oli myös työkalut puisten kimpiastioiden valmistamiseen. Samaan aikaan, kun suurin piirtein kaikilla Suomessa alkoi jo olla sähköt ja sisävessa, Sven eli elämäänsä melkein kuin 1800-luvulla. 

Svenin rakentama vene

Svenin moottoroitu polkupyörä

Museokierroksen jälkeen poikettiin Enklingen kaupalle ostamaan jäätelöt, torpparin leipiä ja muuta pientä kivaa. Emme olleet oikein vielä päättäneet, jatkammeko eteenpäin, vai jäämmekö seuraavaksikin yöksi Enklingeen. Äänestyksessä uimaranta ja Enklingen lauttasaunan testaaminen voittivat, luultavasti hyvän purjehduskelin kustannuksella. Tuuli olisi ollut pohjoisessa ja kohtalaista eli sillä olisi päässyt hyvin Kihdin yli Korppoon suuntaan, jonne joka tapauksessa olemme suuntaamassa. No, elämä on täynnä valintoja. 

Pyöräilimme siis uimarannalle. Siellä ei vielä ollut ketään muuta. Timo ja minä kävimme uimassa, Ville lähinnä "etsi aarteita" eli simpukankuoria rantavedestä. Tunnin verran saimme olla rannalla yksin. Ehdimme siis sopivasti uida ja vaihtaa vaatteet, kun ennen kolmea paikalle alkoi tulla väkeä. Folkhälsan piti rannalla uimakoulua. Kymmenen lasta, ohjaajat, vanhempia ja muitakin uimareita - yhtäkkiä rannalla olikin paljon porukkaa.

Kävimme huviksemme pyöräilemässä myös yhteysalusrannassa. Tästäkin pääsisi käymään päiväreissulla Maarianhaminassa, vielä lyhyemmällä lauttamatkalla kuin Lapposta eli Lapposta tuleva yhteysalus ajaa Enklingen ja Kumlingen kautta Vårdön Hummelvikiin.

Kalastajasetää ei vielä näkynyt. Tein simppeliä makkarapataa ja jälkiruoaksi taas kerran pannaria, johon sain siivottua jääkaapista maito- ja kermapurkin loput. Ehdimme sopivasti tiskata ennen saunavuoroa.

Jännää muuten, että Enklingen aika pieni satama taisi olla kansainvälisin koko reissun aikana. Rannassa oli nyt perjantaina yhdeksän venettä, joista kaksi saksalaista ja kaksi ruotsalaista. Torstaina tulessamme ruotsalaisia oli peräti neljä, suurin piirtein enemmän kuin missään. Satamaisäntä sanoi, ettei tätä ennen ollut ollut kuin muutama koko kesänä, tämä oli ennätys.

Varasimme lauttasaunan illaksi 19-20, hinta oli 15 eur/h. Sauna pitää itse lämmittää, puita on. Vesi pitää kantaa ämpärillä kaivosta. Käytännössä lämmittäminen ei ole iso juttu, koska kiuas on jatkuvalämmitteinen. Ensimmäisellä saunojalla on vähän enemmän hommaa, muut selviävät heittämällä jonkun puun aina välillä sisään. Vedet oli kannettu valmiiksi. Meitä ennen saunoneen saksalaispariskunnan mies sanoi vesien olleen heille valmiina, joten hänkin kantoi ne valmiiksi. Homma toimii hienosti, jos kaikki tekevät osuutensa, niin kuin nytkin näytti menevän. Lauttasauna ei ollut ulkoapäin mikään hirveän hieno, mutta siellä oli mukavan kosteat löylyt. Lautalta pääsi tietysti suoraan uimaan, ja hyödynsimme mahdollisuuden. Vesi tuntui melkein lämpimämmältä kuin uimarannassa päivällä.

Eilinen kalastajasetä tuli vasta aika myöhään. Turkka meni katsomaan, mitä olisi tarjolla. Siikafileet olivat niin hyviä, että teki mieli lisää kalaa. Teimmekin "isot" kaupat: kolme savuahventa, yksi pieni graavi siika ja muutama pieni ahvenfile päätyivät jääkaappiimme. Toisella puolella laituria ollut vene ei uskaltanut ostaa graavia kalaa, koska raa'asta kalasta voi tulla korona...

"Kalastajasedän" vene

Söimme iltapalaksi suolatikkuja ja hedelmiä, ja pelasimme samalla vähän trivial pursuitia. 

-----------------------

Lauantaiaamuna heräsimme normiaikaan puolikahdeksalta ja irrotimme köydet puoli yhdeksältä. Suunta oli selvä eli yli Kihdin ja kotiinpäin, mutta päämäärä ei oikein ollut selvä. Lisäksi tuuli oli juuri niin heikkoa kuin ennuste oli sanonutkin. Ajoimme koneella väylää kohti Houtskäriä. Nostimme purjeet vasta 11.15 Snöbådanin kohdalla, ja kokeilimme jopa kurssimuutosta pohjoiseen - ei auttanut. Käänsimme takaisin ja otimme purjeet alas. Tuuli oli täysin olematonta. Ajoimme siis koneella edelleen, ja pohdimme, mihin menisimme yöksi. Illaksi ja yöksi luvattiin kohtalaista lounaanpuoleista tuulta. Meriseuran Granö Korppoon eteläpuolella olisi periaatteessa ollut vaihtoehto, mutta epäilimme siellä olevan turhan paljon väkeä viikonloppuna. Niinpä selasimme partiolaisten satamakirjaa ja punnitsimme eri vaihtoehtoja. Päädyimme ajamaan Houtskärin eteläpuolitse. Verkaniin jatkoi selvästikin useampikin vene ja Korpoström näytti aika täydeltä. Kesäkuussa ennen juhannusta ajoimme Gyltön ohitse eri suuntaan. Silloin oli vielä koko kesä edessä, nyt jo elokuu. Nuuh. Vaihtaisin kyllä koska tahansa marraskuun yhteen kesäkuun viikkoon - harmi, kun kukaan ei tee sellaisia vaihtokauppoja.

Nostimme purjeet uudelleen noin 14.30 Granön mutkassa. Tuuli oli voimistunut, ja matka eteni nyt ihan kohtuullisesti. Saimme myös päätettyä tämän päivän sataman: menisimme Nauvon Berghamniin, jos siellä olisi tilaa. Laskimme purjeet Berghamnin edustalla 16.45 ja rantauduimme 17.00. Laiturin päässä oli hyvä paikka parin muun ankkurikiinnityksessä olevan veneen vieressä. Myöhemmin illalla meidän viereemme tuli vielä vene, ja siirsimme keulaa hiukan lähemmäs vasemmalla olevaa naapuria. Berghamnissa on useampi laituri, johon voi kiinnittyä. Osassa oli veneitä kylkikiinnityksessä. Veneitä voi siis kiinnitystavasta riippuen mahtua aika vaihteleva määrä.

Berghamnin satama on kyläranta, jossa palveluina löytyy PSS:n kuivakäymälä ja roskis. Yllätykseksemme rannassa oli myös pieni, mutta hyvin varustettu miehittämätön kauppa. Ihan laiturin vieressä olevassa pienessä rakennuksessa myytiin ruokatavaroita ja käsitöitä, olisi sieltä saanut myös vaikka desinfiointiainetta tai laastareita. Kaupassa oli videovalvonta, ja maksu piti hoitaa joko mobilepaylla tai käteisellä rasiaan. Mahtavaa palvelua! Ostimme saaristolaislimpun.

Berghamn kuuluu Saaristomeren kansallispuistoon ja on osin Metsähallituksen hoidossa. Päätimme lykätä ruoanlaiton vähän myöhemmäksi ja lähdimme ensin kiertämään saarta. Saaren toisella puolella oleva Västerbyn tilan päärakennus on museona ja ranta-aitoissa esitellään näyttelyssä kalastuksen historiaa. Saarella on myös luontopolku, joka kulkee lehmälaitumella - mullikat pitävät huolen perinnemaiseman huollosta. Mullikoita oli aika iso lauma. Kävimme katsomassa museorakennukset ja kiersimme osan luontopolusta. Loput jätimme huomiselle, sillä mahakello pakotti palaamaan veneelle.

Kalastajasedän graavi siika ja savustetut ahvenet tekivät hyvin kauppansa saaristolaisleivän ja keitettyjen kananmunien kanssa. Jälkiruokakeksejä syödessä aurinko laski, taivas oli tosi kaunis.